Kyllähän minä tiedän että pitäisi päästää menneisyydestä irti..
Se on vain vaikeaa kun joka päivä entinen mies laittaa viestiä.
Tämän päivän viestit piti sisällään "Hei juu ollaan menty uuden kanssa kihloihin" "Haittaako se sinua" HAITTAA!!! Se todellakin haittaa minua,tai ei se kihlaus vaan se että siitä minulle pitää kertoa.

Sattuu jo muutenkin!!

Mikä tässä on se huvittavin asia... Entinen mieheni laittoi juuri avioeron vireille vaimonsa kanssa. Ja nyt se on kihloissa.

TÄH!!!!! 

Turmion kätilöt korjaa pahan mielen...!!!

Palataan taas kun saan näppäimistön kuntoon...

"Sinulla on miljoona keinoa saada minut nauramaan
Sinä pidät minua silmällä
Sinä turvaat selustani
On niin hyvä kun olet lähettyvillä
Sinä tiedät salaisuudet joita en koskaan voisi kertoa
Ja kun olen hiljaa sinä rikot kuoreni"

Ystäväni,te ihanat ihmiset jotka teette päivästä toiseen elämästäni elämisen arvoista.Tämä on kaikille teille ihanille ystäville jotka olette omalla tavallanne minua auttaneet ja kanssani kulkeneet ylä-ja alamäet. Antaisin teille kaikki maailman ruusut,jos voisin. Toisin luoksenne kesän jos se olisi mahdollista. VAAN,koska ne eivät ole mahdollisia asioita olen siis kanssanne poimimassa puskasta ruusuja,tuon niitä teille aiheettakin. Ja odotan kanssanne kesää,silloin voimme nauttia yhdessä lämmöstä ja auringosta! 


"Älä kulje edelläni, en ehkä seuraa.
Älä kurje perässäni, en ehkä johda.
Kulje rinnallani ja ole ystäväni."

Olin varmaan jotai 5vuotias kun menin ensimmäiseen kiertävään päiväkotiin.. Siellä oli tyttöjä omalta paikkakunnalta ja sitten lapsia eripaikkakunnilta. Siellä tapasin ensimmäiset kiusaajat.. Kerran mut tönästiin rappuset alas. Sille ei löytynyt todisteita,olin siis kompuroinut vain omiin jalkoihini. Muut nauroivat vieressä. Kerho-matkatkin olivat yhtä helvettiä. Ei ollut ystäviä vaan auto täynnä ihmisiä jotka arvosteli ja haukkui; Läski,tankki,köyhä paska. Ei sitä siinä iässä vielä niin ymmärtänyt,sattuihan se silti..

Eka luokalle mentyä,kiusaaminen paheni kerta kerralla. Ensin oli haukkumista.Sitten tuli päälle sylkeminen,tavaroiden rikkominen, lyöminen..Muutaman kerran kun istuin koulun pihalla,tuli pari isompaa poikaa. Toinen piti mua päästä kiinni ja toinen tunki hiekkaa suuhun. Se sattui. Sitä meni myös korviin ja silmiin. Taas olin juorukello kun menin kertomaan opettajalle. Pojat saivat tunnin "jälki-istuntoa" Ei se edes jälki-istuntoa siinä iässä ollu. Kotimatkalla mua seurattiin,haukuttiin,heiteltiin kivillä..Muutaman kerran jopa kaadettiin ojaan niin että kaikki koulukirjatkin olivat repussa pilalla.

Ala-asteen ensimmäiset kolme vuotta kärsin ed.mainitusta. Lisäksi kolmannen luokan lopussa saimme tietää että koulu vaihtuu koska meidän kyläkoulu lakkautettiin. Siitä innostuen yksi minua vuotta nuorempi poika otti pesäpallomailan ja löi sillä suoraan päähän. Havahduin kun opettaja huhuili nimeäni. Olin siis ollut tajuton,kauanko,siitä minulla ei ole mitään tietoa.
Kaksi vuotta isäni tuli minua koulusta vastaan,hän ei uskaltanut laittaa minua kävelemään yksin kotiin. Menin joskus myös koulun vieressä asuneen perheen luo. Siinä olin turvassa. Kaksi perheen poikaa turvasi selustani.

Neljäs luokka alkoi uudessa koulussa kera uusien kiusaajien. Niin sen täytyikin mennä.
Haukkuminen jatkui; Olin läski,tankki,sotanorsu,elefantti ja oranssin talvitakkini ansiosta minua sanottiin appelsiiniksi. Sen ainoan kerran pidin sitä.  
Kuitenkin koko ala-asteen ajan sain myös uusia ystäviä,tosin nuoremmista koska yleensä asetuin saamaan kaiken paskan niiden nuorempien sijasta. Oli ne ystäviä silloin. Kaikki nauroivat koska pidin toisten puolia,niin minä olin oppinut tekemään.

Kiusaamisen takia minut pistettiin pieneen kyläkouluun viereiselle kylälle. Muut entisestä koulusta menivät isoon kouluun kirkonkylälle. Silti kiusaaminen vain jatkui. Uudessa koulussa en tosin joutunut koskaan kärsimään väkivallasta,tai siis fyysisestä väkivallasta,henkistä oli siitäkin edestä. 
Se vain jatkui. Aina kun isäni soitti opettajalle että mikä on kun muita ei saada kuriin,haukkuminen pahentui. Olin vain juorukello,ja vielä läski sellainen.

Vapaa-aikanakaan minulla ei juurikaan ollut ystäviä. Minua pelotti koko ajan ajatus siitä että kohta minä joudun siirtymään ylä-asteelle sinne isoon kouluun jossa en todellakaan saa olla rauhassa koskaan.

Seitsemäs luokka... Uusi iso koulu. Luokalla 20oppilasta,kaikki entisen luokan oppilaat ja lisää kiusaajia eripaikkakunnalta.
Meidän luokka jakautui muutamaan "ryhmään" Olivat ne jotka pärjäsivät,eli lukivat läksyt ja pärjäsivät koulussa,sitten oli niitä jotka istuivat hiljaa ja ottivat vastaan kaiken paskan,siihen ryhmään minä kuuluin,ja sitten oli ne kiusaajat. Muutama poika ja tyttö jotka tekivät koko ylä-aste iästä yhtä helvettiä. Seitsemäsluokka kun alkoi, ryhmiä oli 6 ja jokaisessa oli melkein 20 oppilasta. 
Eli kiusaajien joukkoon liittyi myös muita. Niitä oli paljon. Tuli paljon vuosien aikana paskaa niskaan; oli haukkumista,tavaroiden hajoittamista,jopa töiden pilaamista. Kaiken sen kestäneenä,luulin että selviäisin kunnialla. 

Kahdeksas luokka..En oikeastaan muista siitä mitään. Paitsi kahdeksannen luokan jälkeen tuli rippileiri,se olikin ainoa paikka missä minua ei kiusattu vaikka siellä oli myös niitä kiusaajiakin. En tiedä mitä ne oikein koettivat sillä kaikella paskalla saavuttaa. Hyvin ne onnistuivat pilaamaan ihmisen itsetunnon.

Yhdeksäs luokka.. Haukkumista,potkimista,kampitusta,tavaroiden mystistä katoamista,tavaroiden hajotusta...
Koko yhdeksän ensimmäistä kouluvuotta kärsin kaikesta paskasta. Aina kun menin sanomaan jollekin opettajalle,vastaus oli että no koetahan sopia niiden kanssa,teitkö sinä jotain että ansaitsit sen?

Tässä ei ollut edes kaikki.. osa elämästä on kuin huuhtoutunut pois.

Päivät menevät eteenpäin,jostain syystä en huomaa juurikaan päivissä eroja. 
Katselen seiniä ja nukun enemmän kuin karhu talviunien aikaan.
Jotenkin on kuin olisi iso kivi vierinyt päältä,kun sain tietää hänen jatkaneen elämäänsä.
Mutta,miksi häntä kiinnostaa minun vointi ja miksi väittää että olisin tärkeä?
Pitääkö hän taas vaan sitä porttia auki että pääsee taas satuttamaan minua?

Liikaa kysymyksiä,pitäisikö antaa itselle myös aikaa käsitellä nämä kysymykset.
Nytkin ajattelen vain kevätsiivousta ja porukoiden luona vierailua ja perjantaista terapia-istuntoa(Tuntuu etten osaa enää puhua siitä mikä olisi tärkeää)...
En osaa antaa aikaa omille ajatuksille,ja sitten jos erehtyisin sellaista tekemään,kokisin heti että joku katsoo oudosti,ihan kuin olisi väärin että antaisin myös itselleni aikaa enkä olisikaan enää toisten käytettävissä.
Ennen olin helpommin vietävissä,nykyään vain kieltäydyn/keksin tekosyitä yms. Ettei tarvitsisi mennä minnekään...

Tämmöistä tänä iltana...

"Kato mua kato mua mitä musta tuli/
Kato sua kato sua mitä susta tuli/
Kato meitä kato teitä mitä teistä tuli/
Kato teitä kato meitä mitä meistä tuli"

Niinpä,se ihminen jonka olit laittanut pois elämästäsi,onkin nyt sun elämäsi tärkein ihminen.
Mikä meni väärin?

Teinkö minä jotain sellaista joka esti meistä tulemasta mitään hienompaa,